Taas se syö sitä kanaa ja riisiä

Viimeksi lupasin kirjoitella omasta kisavalmistautumisestani, joten mennäänpä asiaan..

Meneillään olevan kisadietti on siis toinen laatuaan ja starttasi huhtikuun lopulla, eli reilu 3kk sitten ja  diettiviikkoja tälle rupeamalle kertyy kaiken kaikkiaan 21. Nyt takana alkaa olemaan jo reippaasti enemmän viikkoja, kuin edessä ja Jyväskylän karsintoihin on aikaa kuusi ja puoli viikkoa. Näistä viimeinen on viimeistelyviikko, jota ei lasketa ;) Olen tosin melko varma, että jollain on hallussaan maaginen väline, jolla aikaa saa hidastettua näiden viimeisten viikkojen aikana..

Dietti nro 2 on noudattanut hyvin pitkälle samaa kaavaa edeltäjänsä kanssa, niin toteutukseltaan, kuin etenemiseltäänkin. Ensimmäiset kymmenen viikkoa sujahtavat ohi ihan puolivahingossa, virtaa riittää ja kevenevä olo tuntuu miellyttävältä. Puolivälissä odottaa ensimmäinen ansa, sen nimi on "ei mihinkään" ansa. Massaa alkaa olemaan jo useampi kilo vähemmän, kuin offilla, mutta varsinaista kiristymistä ei vielä tapahdu. Muutokset peilissä ovat melko hitaita, eikä niitä meinaa omaan silmään nähdäkään. Nälkäkin alkaa olemaan arjessa mukana koko ajan tiiviimmin. Itseni tuntien tässä kohtaa kannattaa olla turhaan miettimättä kuntoa ja keskittyä vetämään dietti täysillä ja keskittyä ihan muihin asioihin.

Ansa numero kaksi, joka onkin ensimmäistä paljon hankalampi käsiteltävä, tulee vastaan juurikin tässä kuutisen viikkoa ennen kisoja. Alkaa nimittäin jalka painaa.. Ja niitä päivinä, kun se painaa, tietää todella olevansa dietillä. Arkisetkin asiat tuntuvat välillä raskailta ja pyykkikasoja, sekä pesemättömiä sheikkereitä alkaa lojua kotona aiempaa enemmän. Tunteet vaihtelevat hysteerisestä naurusta totaaliseen flegmaattisuuteen ja lohduttomiin itkuihin. Päiväunet eivät enää tarvitse toteutuakseen sänkyä, vaan oikeastaan mikä tahansa paikka, missä ei tarvitse pelätä loukkaavansa itseään, kelpaa :D  Tutuksi tullut nälkäkin alkaa muuttaa muotoaan, nimesin sen viime dietillä "pakokauhunäläksi".  Kehon ja aivojen viestit vähiin käyvistä energiavarastoista tuntuu sielussa asti ja heikkoina hetkinä sitä tuntuu, että ei ehkä selviä seuraavaan ruoka-aikaan asti. Koska sanomattakin on selvää, että treeneissä ei himmailla, pikemminkin ruuvia kiristetään vieläkin tiuemmalle, on keho ja mieli kieltämättä aika kovilla ja treeniin valmistautuminen vaatii aiempaa enemmän keskittymistä ja itsensä keräämistä. Ylimääräinen höpötys ja kuulumisten vaihteleminen jää salakavalasti pois ja tilalle tulee syvälle päähän vedetty lippis ja keskittynyt katse, joka ei enää harhaile ympäriinsä, vaan tuijottaa tiiviisti nostettavaa painoa tai crosstrainerissa liian hitaasti liikkuvaa sekuntikelloa.

Dietin viimeiset viikot menevät melkoisessa kuplassa. Tuntuu pahalta sanoa, mutta ajatuksiin ei pakollisten asioiden lisäksi mahdu juuri muuta, kuin "minä ja mun treenit". Energiaa ei vain yksinkertaisesti riitä enää muuhun. Kisat ovat tässä kohtaa kuitenkin jo ihan ovella ja peilikuvakin alkaa muistutella, että jotain on tehty oikein, kun kunto etenee joka päivä ja muutokset ovat selkeästi silminnähtävissä. Vikat viikot siis jaksaa jo ihan silkalla tahdonvoimalla bikinien kiilto silmissä :)

Henkisestä puolesta tulikin enemmän asiaa, mutta mielestäni dietti toteutaankin pääosin korvien välissä. Josko jokunen sana kuitenkin ihan käytännön toteutuksestakin. Omalla kohdallani kisadietti on ihan tavallisen tylsää puurtamista, lisääntyviä treenejä ja katoavia kaloreita, sopiviin kohtiin muutama tankkauspäivä. Ei tämä ydinfysiikkaa ole, eikä toistaiseksi ole löytynyt sallittuja oikoteitäkään. Proteiinia ja hiilareita, kasviksia ja hyviä rasvoja, punttitreeniä ja aerobista, siinä ne kulmakivet kaikessa yksinkertaisuudessaan on. Kun keho saa vähemmän energiaa, kuin kuluttaa, rasva palaa. Jälleen kerran, pään kasassa pitämisessä ne suurimmat haasteet ovat.

Miksi sitten lähtee dietille, kun negatiivisia asioita tuntuu tulevan paljon enemmän, kuin positiivisia? Kuinka paljon tällainen elämäntapa vaatii uhrauksia, vai ovatko ne sittenkin vaan valintoja? Tämä onkin vaikeampi kysymys vastattavaksi ja luulen, että se ansaitsee ihan kokonaan oman postauksen tulevaisuudessa. Kyllähän sitä vaikeina päivinä miettii, onko tässä mitään järkeä, eikö olisi vaan helpompaa lähteä kavereiden kanssa ulos, tai hakea karkkia ja katsoa elokuva? Asia ei kuitenkaan ole niin yksinkertainen, täytyy katsoa paljon syvemmälle, kuin siihen, miltä asiat näyttäytyvät ulospäin.