Uhrauksia vai valintoja? Miksi minä urheilen?

On lämmin perjantai-ilta ja naapuriasunnossa tyttöporukka kuuntelee musiikkia, osa miettii ulkona, mihin baariin siirrytään jatkamaan iltaa, rappukäytävässä tuoksuu popparit. Minä vietän perjantai-iltaani toisin. Keittiössä valmistuu seuraavan päivän ruuat ja kylpyhuoneessa pesukone jatkaa loputonta urakkaansa likaisten treenivaatteiden parissa. Huomenna on aamulenkki ja 12 tunnin työvuoro, mietin ja viikkaan tuolille valmiiksi lenkkivaatteita. Tiedän kellon soittavan aamulla aikaisin, tiedän, että aamu toistaa tuttua kaavaa. Ylös sängystä ja puntarin kautta kirjaamaan aamupaino taulukkoon. Aminohappojuoma, vitamiinit ja lenkkivaatteet, kuulokkeet korville ja ulos. Teen asiat aina samassa järjestykessä, järjestyksessä jonka osaan ulkoa silloinkin, kun silmissä on vielä unihiekkaa, eikä keho ymmärrä, että enää ei nukuta. Vaikeimpina aamuina saatan olla jo monen kilometrin päässä kotoa, ennen kuin ymmärrän olevani lenkillä. Jos ei huvita, teen tutun lenkin, jonka jokaisen mutkan ja mäen osaan jo ulkoa, jos lenkki taas tuntuu kukevan, saatan mennä tuntemattoman reitin ja katsella samalla maisemia. Silloin askel tuntuu kevyeltä.

Olen ääripäiden ihminen, rakastan äärimmäisiä tunnetiloja ja turhaudun tasaisuuteen nopeasti. Ilman näitä ääripäitä tuntuu, kuin joku minussa tukehtuisi, yrittäen haukkoa happea, kunnes annan sille tarvitsemansa. Minulla on hyvin harvoin kaikki ihan okei, olen joko äärimmäisen onnellinen ja innostunut tai vaihtoehtoisesti tuntuu, kuin kaikka maailman paha kaatuisi samaan aikaan niskaan. Sama pätee urheiluun. Myönnän, että en treenaa vain hyvän olon vuoksi, vaikka se siihen lopulta johtaakin. Joskus treenaan, koska se tuntuu pahalta, niin pahalta, ettei muille asioille jää sijaa. Huonoina päivinä se on lepohetki mieltä ahdistavista asioita. Treenaan, koska rakastan ja vihaan sitä samaan aikaan. Rakastan tunnetta, kun vihaan intervalliharjoitustani raskaan punttitreenin jälkeen, sitä miten vannon lopettavani koko touhun ja lähteväni kotiin. Rakastan sitä puolta minussa, joka piiskaa tekemään kovempaa, enemmän, nopeammin, menemään kauemmas mukavuusalueelta, kuin koskaan aiemmin. Kun keuhkot tuntuvan puristuvan kasaan ja vanha minä on valmis lopettamaan, on pakko luoda uutta vanhan päälle. Kehittää uusia ajatusmalleja, löytää käyttämättömiä voimavaroja ja avata niitä mielen pimeitä sopukoita, jotka on halunnut jättää avaamatta. Sydämen hakatessa ja kehon väsyessä heikkouksista tehdään vahvuuksia. Siihen minä olen koukussa. Teen treenin loppuun ja tiedän tekeväni saman huomenna uudelleen, kovempaa, yhden treenin verran kauempana vanhasta...

Elämäntapani toki ajaa jatkuvasti tilanteisiin, joissa täytyy valita. Valita kavereiden tai poikaystävän kanssa vietetyn ajan ja treenin välillä, matkustelun ja ehjän treenikuukauden välillä, perheillallisen ja omien eväiden välillä, ostanko uusia vaatteita, vai maksanko salimaksun ja lisäravinteet? Minulle perhe ja poikaystävä ovat kaikki kaikessa, en pärjäisi ilman heitä ja heidän tukeaan. Läheisimmät ihmiset eivät kuitenkaan koskaan vaadi minua valitsemaan heidän ja treenaamisen välillä. He kannustavat ja ovat valmiita auttamaan. Järjestän heille aikaa siinä missä treenillekin. Voin osallistua päivälliselle omine eväineni, tai käydä lenkillä aikaisin aamusta, kun muut eivät vielä ole hereillä. Valintoja, ei uhrauksia. Kun treenaan, saan annettua itsestäni enemmän myös muille, sillä jos menetän itseni, mitä voin silloin antaa muillekaan? Se olisi uhraus.

On vaikeaa yrittää selittää, mitä urheilu minulle merkitsee. Yritän ja turhaudun, kun en löydä tunteelle sanoja. Turhaudun, kunnes ymmärrän, ettei minun tarvitse selittää. Se mitä saan urheilusta on oma pieni salaisuuteni, vain minulle tarkoitettu ja vain minun tapani olla sitä, mitä olen.

Diipistä tekstistä huolimatta aurinkoista viikkoa, muistakaa tehdä kivoja asioita :)